Käärme on kavalin?

Maanantai 11.4.2011 - Elise Lehtinen

Vk 15

Menen maanantaiaamuna toimistolle tuttuun tapaan. Jarmo jää kotitoimistoon päättelemään kesken jäänyttä työtään. Työntekijämme Augustus koputtaa toimiston oveen, puhuu jotain käärmeestä ja pyytää minua ulos. Maassa makaa rimpuileva käärme oksasaksien terien välissä. Käärme on jo melkein katki, mutta sen kaksihaarainen kieli lipoo edestakaisin. Augustus oli alkanut leikata toimiston oven edessä olevan Bougainvilla -pensaan pitkiä piikikkäitä oksia, kun hän huomasi käärmeen yhdellä oksalla. Ja Augustus oli käärmettäkin nopeampi, joten sille tuli nopea loppu.

Sairaalan vanhin rakennus. Meidän toimistomme on keskellä rakennusta ja siinä ovenpielessä käärme kylpi auringossa puun oksalla.

Sairaalan ylilääkäri Petrov kertoi sen olevan pieni gobra. Sitten hän jatkoi, ja kaivoi taskustaan valokuvan puutarhassa olleesta pari metrisestä mustasta mambasta. Hän oli ampunut sen haulikollaan. Hän on varoitellut moneen kertaan menemästä sairaalan alueella heinikkoisiin paikkoihin koska siellä niitä on kuuleman mukaan enemmänkin. Samoin käärmeet viihtyvät sairaalan jätevesialtailla. Ne ovat varmaan käärmeiden paratiisi, koska siellä on miljoonia lintuja ja varmasti myös linnunpesiä.

Meidän omat käärmehavainnot ovat jääneet vain pariin muuhun matelijaan. Hoitamiemme vierastalojen pihapuista ovat vieraat ja yövartija raportoineet parista luikertelijasta. Paikalliset ihmiset tuntuvat pelkäävän todella noita iljettäväntuntuisia matelijoita. Käärmeiden vuoksi he hakkaavat ja kuokkivat jokaisen heinätupon pihastaan ja puitakin pihapiireissä on vain harvoin.

Meidän naapurimmekin pyysi meitä poistamaan ruohikon käärmepelon vuoksi. Meistä ihminen auton ratissa on kuitenkin paljon pelottavampi ja todellisuudessakin enemmän tuhoa aikaan saapa.  Viimeisen puolen vuoden aikana välillä Windhoek – Oniipa on ollut neljä tuhoisaa pikkubussien kolaria joissa on menetetty useita ihmishenkiä. Vastaavana aikana en ole kuullut ainoastakaan käärmeen puremaan kuolleesta. Liekö vähän sama kuin meillä susihysteria.

Tapaamisia

Maanantai 4.4.2011

VK 14

Sunnuntaina meidät kutsuttiin Onyanyaan kuuntelemaan Eino Ekandjon virkaanastumissaarnaa.

Lähdimme ajelemaan sinne vähän yli kahdeksan. Meille oli neuvottu ajoreitti, mutta tie näytti enemmänkin tulvivalta kynnöspellolta. Pysähdyimme kysymään kirkon sijaintia parilta tienvierustaa kävelevältä naiselta. He lupautuivat oppaaksi, koska olivat itsekin tulossa kirkkoon. Perillä meidät olisi ohjattu kirkon alttarin viereen asetetuille tuoleille, mutta me halusimme sulautua joukkoon ja valitsimme paikan keskeltä kirkkoa. No meille ei vain tullut mieleenkään että erottuisimme joka tapauksessa joukosta ihonvärimme takia.

Istuimme siinä ja kuuntelimme kuorojen laulua ja puheita lähes viisi tuntia ja ajattelimme poistua vähin elein. Siitä ei tullut mitään.Meille oli katettu perinteinen amboateria viereiseen rakennukseen ja sitten syömään.

Kolmelta olimme vihroin kotona ja rättiväsyneinä otimme päiväunet.

 

 

 

Yhdeksänkymmentä kolmevuotias Kuku Ruusa Iikukutu ylistää kiittää Jumalaa siitä, että suomalaiset ovat tuoneet tänne Jumalan sanan ja olleet aina Namibialaisten tukena ja turvana.

Maanantaina tuli töihin rakennusinsinööriksi valmistunut Jukka Siimes. Hän teki viime vuonna opinnäytetyönsä sairaalan kunnossapidon- ja huoltotöiden organisoinnista. Hän toimii vapaaehtoisena ja keräsi itse rahat kokoon puolen vuoden matkaansa varten. Suurin sponsori on hänen kotiseurakuntansa, Männistön seurakunta Kuopiosta. Jukka on myös muusikko ja täällä hän on kuin kala vedessä, välillä tuntuu että hän on enemmän ”ambo” kuin paikallinen väestö. Hän on ahkerasti opiskellut oshidongaa ja käyttää vapaa-aikansa paikallisen Tupanduleni nuoriso-orkesterin ja kuoron kanssa.

Tiistai toi tullessaan ison suomalaisen ryhmän Nkurenkurun yläasteen rehtorina toimineen Sirkku Tommolan johdolla. Matkanjärjestäjä Olle Eriksson piti kuitenkin tuttuun ja turvalliseen tapaansa 16 henkisen ryhmä kasassa. Illalla kävimme heidän kanssa illallisella ja kerroimme heille projektista ja sen vaiheista.

Torstaina ryhmä vieraili sairaalalla ja näki konkreettisesti rakennusprojektin tuloksia. Seuraavana päivänä he lähtivät kohti Nkurenkurun sisäoppilaitosta joka nyt viettää 20-vuotis juhlaansa.

Perjantaina Oniipan vierastalot saivat tutun vierailijan, Sakari Löytyn. Hän saapui tänne Sibelius Akatemian kolmen opettajan ja yhden Namibian yliopiston opettajan kanssa. Joku bakteeri oli herkistänyt heidän vatsansa. Siinä vatsan kouristelujen välissä he nauhoittivat Namibialaista kansanmusiikkia, joka oli heidän matkansa tarkoitus. Sunnuntai jäi sitten vain muutamien paikallisten tapaamisiin ja Elisellä Augustuksen pojan housun punttien lyhentämiseen.

Kanakaupoilla

Maanantai 28.3.2011 - Elise Lehtinen

VK 13

Eräs ystävämme naapurustosta oli saanut ruuakseen monen viikon ajan pelkkää mahangupuuroa. Hän lähetti yhden lapsistaan meille pyytämään kanaa. Järkytyin pyynnöstä, eihän meidän lemmikkikanoja pataan laiteta. Halusin kuitenkin auttaa ystävää ja kävin ehdottamassa kanakaupoille lähtöä. Otimme lapset kyytiin ja ajoimme torimyyjien luo.

Pöydillä oli myynnissä erilaisia jauhoja, omenoita, rasvassa keitettyjä munkkeja, kalaa ja mopanipuun toukkia. Kanat olivat loppuneet. Ajoimme toiselle torille. Sama juttu, ei kanan kanaa. Sieltä ystävällinen asiakas tarjoutui tulemaan mukaamme ja näyttämään, mistä kanoja voi ostaa. ”Paikka on aivan lähellä Punyun sekatavarakauppaa, ehkä parin kilometrin päässä”. Ei muuta, kuin kaikki lapset taas autoon ja tien päälle.  

 

 

Meidän kanoja ei luovutettu naapurin pataan, vaan haettiin heille omansa.

Ohitimme kaupan ja ihmettelin, kun mies ei virkkanut mitään. Jatkoin matkaa eteenpäin ja jo välillä kysäisin, että suoraanko. ”Yes, yes”. Kymmenen kilometriä oli jo takana ja vielä vaan eteenpäin. Aika- ja pituuskäsitteet ovat hiukan erilaiset, kuin mihin olemme Suomessa tottuneet.

Saavuimme vihdoin matalan rakennuksen luo. Seinässä luki suurin kirjaimin ”Broileri- ja munamyynti”. Menimme kaikki sisälle kauppaan. Kauppa oli päällisin puolin aivan siisti, mutta kärpäsiä oli kuin navetassa. Kerroin myyjälle asiani, joka huusi ohjeet pihalla olevalle pojalle. Itse emme saaneet mennä pihalle, vaan kanat tuotiin jalat yhteen sidottuina kaupan portaiden eteen. Kanat maksoivat n. 5 euroa kappale. Saimme vielä 12 munaa kaupanpäällisiksi. Lähteissämme poika laittoi kanat takaluukussa olevaan pahvilaatikkoon. 

Kun saavuimme kotiin, minä vanha kaupunkilaisrouva nostin räpistelevät kanat takaluukusta ja vein pihamaalle ja irrotin narut. Olin varma, että kanat hyppäävät silmilleni, mutta eivät ne liikkuneet mihinkään. Yhtä kanaa jouduin jalalla vähän tuuppimaan, kun se ei edes noussut seisomaan. Kanat olivat varmaan olleet pienissä häkeissä, koska olivat niin rauhallisia. Huomasin että kaikilta oli nokasta leikattu palat pois. Järkeilin, että johtuu varmaan siitä, etteivät ne pienessä tilassa nokkisi toisiaan ihan sulattomaksi.

Olin iloinen, että kanat saavat nyt vapaasti tepastella pihamaalla ja toivoin, että niitä ei ihan heti laitettaisi pataan. Kuulin, että seuraavana päivänä oli yksi muna ilmestynyt pihalle. Niin kanamaista. Lähetystyöntekijän päivä on monimuotoinen.

Tuskaa taivaan täydeltä

Maanantai 21.3.2011 - Elise Lehtinen

VK 12

Koko Namibiaa ovat koetelleet valtavat sateet ja tulvat - pahimmat tuhanteen vuoteen. Sateet ovat aiheuttaneet ihmisille paljon tuskaa ja kärsimystä.

Vettä vain tulee. Monet ovat joutunut jättämään kotinsa, yli 200 koulua on suljettu.

Kymmenettuhannet ihmiset ovat joutuneet lähtemään kotoaan, koska vesi on vallannut talot ja pihamaat. Kouluja on jouduttu sulkemaan. Oshigambon koululla yksi oppilas ja veneen kuljettaja hukkuivat, kun oppilaita kuljetettiin joen yli asuntolasta koululle ja vene kaatui.

Yksinhuoltajaäiti Helena, joka hoitaa oman yksivuotiaan tyttärensä lisäksi kolmevuotiasta veljeään, joutui jättämään pienen asuntonsa sisään tulvivan veden vuoksi. Lattialla ollut patja ja peitto kastuivat läpimäriksi.

Etsimme yhdessä hänelle tilapäisasuntoa. Kävimme sosiaalitoimistossa, josta meidät ohjattiin kyläpäällikön luo saamaan lausunto olosuhteista. Lausunnon kanssa menimme kunnanvirastoon, josta ilmoitettiin, että telttamajoituspaikkoja on vielä vapaana. Lähdimme katsastamaan kyseistä telttaa, jossa asui jo kaksi äitiä lastensa kanssa. Teltassa oli liejuinen maalattia, joten jo ennestään märän patjan laittaminen sen päälle ei ollut mitenkään mahdollista. Jatkoimme etsintää.

Olimme kaikki sateen kastelemia ja mieli maassa - ei tunnu löytyvän paikkaa minne mennä. Sitten yhtäkkiä välähti; Lähetysseuran vierastalot! Siellä ei ole tällä hetkellä vieraita, joten sieltä varaamme yhden huoneen heidän käyttöönsä. Näytin heille huoneen, jossa oli kaksi sänkyä. Helenan suu vetäytyi hymyyn, mutta mitään hän ei sanonut. Sitten vein heidät saunaosastolle lämpimään suihkuun. Vaihdettiin kuivat vaatteet päälle ja kun nostin palelevan pikkumiehen sänkyyn ja käärin hänet peittoon, ei kestänyt, kuin hetki, kun uni valtasi hänet. Minulle itselle tuli hyvä olo. He saivat majapaikan, josta eivät osanneet edes uneksia.

Vieraita Suomesta

Maanantai 14.3.2011 - Elise Lehtinen

VK 11

Namibian itäinen ja läntinen hiippakunta ovat molemmat saaneet uudet piispat. Itäistä hiippakuntaa johtaa teol.tri. V.V. Shekutaamba Nambala ja läntistä teol.maist. Josafat Shangala. Piispojen virkaanasettamisjuhlat pidettiin Ongwedivassa, n. 20 km:n päässä Oniipasta. Juhallisuuksiin osallistui myös delegaatio Suomesta, piispa Martti Revon johdolla.

Suomesta on ollut paljon vieraita. Presidenttimmekin vieraili Onandjokwen sairaalalla.

Suomalaisen ryhmän kiireisestä aikataulusta huolimatta, he ehtivät vierailla ja tutustua sairaalaan.

Jarmo piti heille pienen informaatiotilaisuuden työmaan toimistossamme, kertoen valmistuneista kohteista ja tulevista suunnitelmista. Informaation jälkeen hän kierrätti ryhmää sairaala-alueella.

Itse odottelin toimistossa tilintarkastajan tuloa. Hän tuli palauttamaan kaikki tarkastamansa tositemapit ja jättämään raporttinsa tarkastuksesta. Kaikki asiat ovat kunnossa, mutta parannusehdotuksena hän piti shekkivihkon käyttöönottoa. Se ei meille suomalaisille, shekkivihko-ajan jo kymmeniä vuosia sitten taakse jättäneenä kuulostanut hyvältä ehdotukselta. Näin me elämme eri maailmassa ja joskus tuntuu, että myös eri aikakaudella.

Myöhemmin iltapäivällä saimme tilaisuuden tavata Suomen Lähetysseuran toiminnanjohtajaa, Seppo Rissasta. Hän tuli toimistollemme, jossa saimme keskustella, tehdä ehdotuksia ja pyytää neuvoja toimintaamme varten. Arvostimme hänen antamaansa aikaa meille.

Oma lapsen vierailu

Maanantai 7.3.2011

VK 10

Seisomme Hosea Kutakon lentokentän aulassa Windhoekissa. Kone on laskeutunut ja odotamme jännittyneenä Jarmon pojan, Jannen ja hänen tyttöystävänsä, Tiinan tuloa. On mukavaa saada oma lapsi Namibiaan, näkemään ja kokemaan niitä asioita, joita on itse vajavaisesti pystynyt kuvailemaan.

ulokahvien jälkeen tutustumme pääkaupunkiin, sen kirjavaan ihmisjoukkoon, upeisiin arkkitehtoonisiin rakennuksiin, käsityökeskukseen, jne. Kaikki on vain pintaraapaisua. Käymme myös Katuturan alueella näkemässä lantin kääntöpuolta, peltihökkeleitä silmänkantamattomiin.

Jannen ja Tiinan kanssa käytiin syömässä Tauran uudessa ravintolassa perinneateria.

Pohjoista kohden ajettaessa pysähdymme Okahandjan käsityökojuilla. Tottumattomalle voi käynti tuntua ahdistavalta innokkaiden myyjien pyöriessä ympärillä ahtailla kujilla.  Janne ja Tiina eivät kuitenkaan hätkähdä mitään, vaan hierovat kauppoja. Matkamme jatkuu ja saavumme Ethosan luonnonpuistoon. Olemme onnekkaita saadessamme nähdä eläinten kuninkaan, leijonauroksen neljän naaraan kanssa. Hetken päästä keskellä ajotietä istuu gepardi juomassa vettä lätäköstä. Pelkästään näiden takia kannatti ajaa Ethosalle. Lisämausteena saimme nähdä myös kirahveja, seeproja, impaloita, ym, ym.  Takapenkillä räpsyy kamera tiuhaan tahtiin, kun nuoret yrittävät saada ikuistettua kaikki näkemänsä.

Saavumme iltahämärissä Ambomaalle ja pian kotiimme, Oniipaan. Aamun valjetessa tutustumme Oniipan kylään ja Suomen Lähetysseuran vierastaloihin. Käynti Martti Rautasen museossa ja Olukondan vanhassa olkikattoisessa kirkossa johdattaa meidät suomalaisen lähetystyön alkujuurille. On mukava saada tutustuttaa Janne ja Tiina myös Onandjokwen sairaalaan, kertoa heille, kuinka rohkea suomalainen naislääkäri mitään pelkäämättä alkoi toteuttaa näkyään sairaalan saamiseksi köyhien ambolaisten avuksi. Toimistollamme he näkevät mitä kaikkea ja monimuotoista liittyy työhömme sairaalan peruskorjaushankkeessa.

Nuorten vierailu Namibiassa kesti vain viikon ja joudumme hyvästelemään heidät ja jättämään suurten sinisten siipien kuljetettavaksi kotisuomeen.

Sataa, sataa ropisee

Maanantai 28.2.2011 - Elise Lehtinen

VK 9

Täällä Pohjois-Namibiassa on satanut ja ukkonen jylissyt jo viikkoja kaiket yöt. Useimmille nuo vedet ovat olleet ilon kyyneliä, mutta monelle myös surun.  Hirssi kasvaa kauniisti.

Tytöt kahlaavat tulvivan joen yli hostellilta koululle. Normaalisti joki on kuiva.

Niillä, joiden makuuhuoneen lattialla on puolimetriä vettä ja pieni omaisuus kelluu veden päällä, ovat vitsit vähissä. Savihiekkaiset tiet muuttuvat hetkessä kynnöspelloiksi ja vesialtaiksi. Juuri tuo ilmiö nostatti otsalleni pelon hien vähän ennen presidentin vierailua. Pääosa Onandjokwen sairaalan ajoreiteistä on savi-hietaisia ja nyt valtaisia vesialtaita täynnä. Alueen pintavedet eivät kai ole haitanneet sairaalan toimintaa siinä määrin, että niille olisi tehty jotain. Eikä ilmeisesti muitakaan kyläläisiä vaikka kymmenet asuinrakennukset ovat veden saartamia.

Viime lauantaina oli Oshigambon yläasteella vanhempain kokous. Mekin saimme kutsun, sillä olemmehan vanhempia.

Me tietenkin ajelimme koululle aikataulun mukaan ja suomalaisittain olimme paikalla varttia vaille 9 niin kuin kutsussa sanottiin. Koululle oli tullut jo pastori ja johtokunnan yksi jäsen, muita ei sitten näkynyt.

Siinä me ihmeteltiin veden paisumusta. Tyttöjen majoituksesta koululle johtavan tien peitti noin puoli metrinen vesimassa.  Odottelimme vesisateessa muita vanhempia ja välillä otimme aamupäiväunet autossa. Ketään ei näkynyt puoleentoista tuntiin ja sittenkin heitä tuli vain kourallinen. Ajateltiin että ovatko soutaneet koululle, koska tilaisuuden piti olla siellä vai ovatko pelästyneet vesisadetta.

Pikku hiljaa väkeä alkoi kuitenkin ilmestyä ja tilaisuus alkoi vain kaksi ja puolituntia myöhässä. En usko että myöhästymisen aiheutti vesisade vaan se että vieraita tulee odottaa. 

Tämän tapahtuman jälkeen on satanut joka yö ja Oshigambossa kuten täällä Oniipassakin alkaa olla kaaos. Vettä on joka paikassa tasaisena järvenä kuin Ilmajoen pelloilla ennen vanhaan ennen tekoaltaita. Noilla pelloilla ei kenenkään tarvinnut kävellä paljain jaloin käärmeitten ja muiden ötököiden keskellä. Täällä tuokin on vain luonnollinen ilmiö.

Ystävänpäiväkö kerran vuodessa

Maanantai 21.2.2011 - Elise Lehtinen

Viikko 8

Kiitämme teitä Honkajoen seurakunnan lähetyskerholaiset ja kiitokset myös monille muille ystäville ja tuttaville siellä koto Suomessa.  Oli kiva saada ystävänpäiväpostia.

Meille on tullut tapa lukea kappale Raamattua aamuisin ennen töihin lähtöä ja samalla pyydämme Taivaallisen Isän siunausta kaikille läheisille ja ystäville.

On suuri rikkaus, että meillä on paljon ystäviä. Silloin voimme olla varmoja, että meillä on paljon niitä ihmisiä jotka ristivät kätensä ja rukoilevat meidänkin puolesta.

Mielestäni ystävyys on sitä, että kuljemme toistemme rinnalla niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä.  Ystävyys on anteeksiantoa ja armahdusta. Ystävyyttä ei voi ostaa eikä sitä voi myydä. Ystävyys on vuorovaikutusta, jossa molemmat antavat ja saavat

 Uskon, että nuo seurakunnan lähetyskerholaiset saivat hyvän mielen lähettäessään tuntemattomille läheteille ystävänpäiväviestin. He siis antoivat ja saivat. Ystävyys ei siis ole yksipuolista eikä se ole rahasta kiinni. Tuttavuus ei ole ystävyyttä, mutta tuttu voi olla jopa sydänystävä. Ystävällisyys ja vieraanvaraisuus ei ole ystävyyttä. Ystävä voi kuitenkin olla sydämellinen, ystävällinen ja vieraanvarainen.

 

 

 

Ystävänpäivätanssi bushmannien kanssa

Puolentoista vuoden aikana täällä Ambomaalla on syntynyt paljon tuttavuuksia. On paljon niitä, jotka tulevat ovelle pyytämään leipää, rahaa, kyytiä; kaikkea sitä mitä he uskovat meillä olevan. Heidän mielestään ystävä jakaa omastaan. He kutsuvat meitä isäksi ja äidiksi osoittaakseen kuinka läheisiä he haluavat olla saadakseen haluamansa.

Tosi ystävät  kuitenkin sallivat ja ymmärtävät lausahduksen,  ei tällä kertaa. He istuvat ja juttelevat, kyselevät kuulumisia, lähtevät ja tulevat. He viettävät ystävänpäivää joka päivä. He lahjoittavat hymyn vastaantulijalle ja saavat takaisin iloisen kädenheilahduksen. Kysynkin, eikö mekin voitaisi olla ystäviä ja tuttavia vuoden jokaisena päivänä.

Huvipuisto

Maanantai 14.2.2011

Vk 7

Sunnuntaiaamuna saapuivat ovellemme naapurin tytöt Vivian 10v ja Queeny 6v. He olivat pyhäpukeissaan, virsikirja laukussaan. He halusivat tulla meidän kanssamme kirkkoon. Lähdimme autolla ja otimme matkalla Ilkankin kyytiin. Ilkka on vapaaehtoistyöntekijänä sairaalan kunnostamishankkeessa ja tällä hetkellä hän peruskorjaa sairaalan kirkkoa. Jumalanpalvelus pidettiin poliklinikan odotustilassa ulkosalla.

Kirkonmenojen jälkeen sovimme, että lähdemme porukalla 30 km:n päässä olevaan huvipuistoon, jossa on uima-altaat sekä lapsille että uimataitoisille. Tytöt alkoivat hyppiä ja kiljua ilosta. Pyysin, että menisivät vielä koteihinsa anomaan lupaa tulla mukaamme. Ei aikaakaan, kun jo olivat taas ovellamme pyyhkeet ja uimapuvut laukuissaan.

Puistossa oli paljon väkeä ja paljon ääntä. Siirsimme pöydän ja tuolit puun alle varjoon lähelle uima-allasta ja teimme tarjoilijalle ruokatilauksen. Tytöt vaihtoivat uima-asut ylleen ja kiirehtivät altaalle, jossa oli paljon lapsia. Vesi oli lämmintä kuin linnunmaito. Tytöt viihtyivät altaalla niin hyvin, että edes sipsit ja makkara tai jäätelö eivät saaneet heitä pysymään sieltä pois. Ruokaillessamme asteli kaunis riikinkukko pöytämme luo. Se kuljeskeli edestakaisin ja kun silmämme vältti, se hyppäsi pöydälle ja nappasi lautaselta perunaa suuhunsa. Mokomakin.

Kotimatkalla nukahtivat molemmat tytöt auton takapenkille. Heillä oli ollut ikimuistoinen päivä.

Ikäviäkin tapahtumia

Torstai 10.2.2011

Vk 6

Viikko alkoi erilaisilla vastoinkäymisillä ja pienillä ikävillä tapahtumilla. Meillä tosin itsellä asiat ovat hyvin ja mieli korkealla. Oniipan tiellä kolaroitiin. Osallisia olivat taksi ja yksityisauto. Peltiruttua syntyi, mutta ihmisille ei tapahtunut muuta kuin pelästyminen. Täällä taksit yrittävät olla kuninkaita. Heille ei heidän mielestään liikennesäännöt kuulu. Taksin äkkijarrutus toisen auton edessä ja kääntyminen tienviereen poimimaan asiakasta tuotti tämänkin peltimuotoilun. Taksit ovat viime aikoina lakkoilleet ja pitäneet joukkokokouksia, kun ovat saaneet omasta mielestään liian suuria sakkoja. Poliisit ovat kuitenkin puuttuneet heidän ajotapoihinsa ja pysäköinteihinsä edelleen vähän kovemmin ottein. Saapa nähdä koska loppuu sairaalan edessä, pysäköintikiellon kohdalla ja samalla suojatien edessä taksien asiakkaiden odottelu. Tampereen Hämeenkadulla ajellaan kolmeakymppiä, mutta täällä keskustan nopeusrajoitus on 60 ja jos ajan tuota nopeutta muut autot vipeltävät ohi. Eli ruttua syntyy helposti pienistäkin ajovirheistä.

Toinen juttu tapahtui tiistaiyönä, kun oveen koputettiin. Pari naista oli riitautunut ja toinen oli lähtenyt yön selkään. Minua tultiin pyytämään välimieheksi, eikä siinä muu auttanut kuin lähteä ajelemaan ja etsimään yksinään harhaillutta naista. Ja löytyihän sellainen tienvieressä itkua vääntämässä. Jotenkin tilanne oli koominen. Minä siinä vieraiden naisten kanssa yritän selvitellä ja sovitella heidän välejään ja viimein se sopu löytyi. Ajoin naiset kotiin ja pääsin jatkamaan yöuniani. Seuraavana päivänä toinen naisista toi kirjeen, jossa kuvaili illan tapahtumat, tietenkin omalta kannaltaan.

Mitäpä se minua liikuttaa nyt enää, yöllä asia oli eri juttu.

Helenan uusi koti

Maanantai 31.1.2011

Vk 5

Helena asui pienen tyttärensä kanssa pienessä majassa, kaukana ”puskissa”. Hänen koulunkäyntinsä oli keskeytynyt, kun hän alkoi odottaa vauvaa. Helenan toiveena oli kuitenkin vielä jatkaa koulunkäyntiä, sillä hän ymmärsi, että hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia saada töitä, ellei ole koulutusta. Kävimme neuvottelemassa koululla mahdollisuuksista jatkaa keskeytynyttä koulunkäyntiä. Pienen vauvan kanssa ei tavallinen koulu ollut mahdollinen, joten menimme koululle, joka muistuttaa Suomen iltaoppikoulua tai kirjeopistoa. Hetken neuvoteltuamme opettajan kanssa, oli asia sovittu. Maksoimme lukukausimaksun ja Helena sai ison pinon oppimateriaalia kotiin vietäväksi ja kotona tehtäväksi.

Pulmana oli nyt etäisyys koulun ja kodin välillä. Mistä löydämme Helenalle asunnon lähempää koulua? Aloimme kysellä ihmisiltä. Onneksi sitä ei tarvinnut kauan miettiä, sillä lähistöltä löytyi talo, jossa oli yksi huone vapaana opiskelijaa varten. Huone on ainoastaan viiden neliön kokoinen, mutta siitä tulisi nyt Helenan uusi koti. Viereisen rivitalon nuoret miehet maalasivat seinät ja oven ja kiinnittivät hyllyjä seinille. Hankimme vielä pöydän ja tuolin ja patjan ja kerosiinikeittimen, jolla hän voi valmistaa ruokaa.

Helena on innoissaan, mutta myös hämillään uudesta kodistaan. Kaikki on hänelle uutta. Pihalla olevasta hanasta tulee vettä, kun hän aikaisemmin nouti vetensä kaukana olevasta lammesta. Kauppa on myös lähellä, tien toisella puolella.  Kirkkokin on vain kivenheiton päässä kodista. Ympärillä asuu nuoria opiskelijoita, jotka lupautuivat auttamaan Helenaa koulutehtävissä, jos on tarvetta. Ihana yhteisö.

Tavallinen viikko

Maanantai 24.1.2011

Vk 4

Kirkon peruskorjaustyöt ovat edenneet mukavasti. Betonivaluja on tehty lähes päivittäin. Työryhmä tekee parastaan, joten sillä työmaalla olen nyt lähes tarpeeton. Vuoden 2010 tilinpäätöskin on toimintakertomusta vaille valmis, joten viimein vihdoin voin keskittyä sairaalan synnytysosaston ja aluesuunnitelman viimeistelyyn. Kirkon perustus- ja lattiavalujen korkeusasemat pitäisi kuitenkin selvittää, samoin ulkopuolisten kulkuväylien korkeusasemat. Näitä tietoja tarvitaan maamassojen laskentaa varten ja toisaalta niitä tarvitaan pintojen muokkaamisessa sadevesien poisjohtamiseksi. Päätimme ostaa vaa’ituskoneen, mutta mistä sellaisen saisi. Ajelu Ondegiwaan, Benzin rakennustarvikeliikkeeseen, tuotti tuloksen. Sieltä löytyi etsimämme kone muutaman hehtaarin kokoisen rakennustarvikehallin keskeltä. Tuotteen ostaminen tällaisesta paikasta olisi kokosivun mittainen juttu, mutta tyydyn nyt lyhyeen kuvaukseen. Eli ensin myyjä paikalle, sitten varastomies, joka haki koneen varastosta, seuraavaksi myyjän kanssa kirjoittamaan laskua, sitten laskun kanssa kassalle, sitten turvatarkastukseen lunastamaan ostosta. Lunastuksen jälkeen tuote tuodaan autoon ja myyjä toivottelee hyvää päivän jatkoa. Ostotapahtumassa työllistimme neljä henkilöä tunnin ajan. Suomessa taas olisimme saaneet etsiä ja odottaa yhtä myyjää saman ajan.

Torstaina päätimme viettää grilli-iltaa nuorten kanssa. Olin ostanut kudun paistia 6 kg tsumebilaiselta farmarilta. Liha on ollut joka kerta ykkösluokkaa, sellaista jolla meikäläinenkin uskaltaa herkutella. Nuoret olivat valmistelleet puolestaan kreikkalaisen salaatin sekä hankkineet juomat. Lauleskelimme nuotion = grillin ympärillä ja maistelimme mureita pihvejä. Ihan itsekin nuortuu ja mieli piristyy kun saa huomata kuinka fiksuja nuoria Suomikin kouluttaa.

Sisäoppilaitos

Maanantai 17.1.2011

Vk 3

Maria on 16 vuotias orpo tyttö, jolta on koulunkäynti jäänyt kesken ja sukulaiset ovat ottaneet hänet palvelustytöksi omaan kotiinsa. Vuosi sitten järjestimme tytön takaisin koulun penkille. Kuuden hengen talouden hoito koulutyön ohessa ei näissä oloissa ole helppo juttu. Niinpä päätimmekin järjestää hänet seuraavalle luokalle sisäoppilaitokseen, koska Marialla tuntuu olevan halu opiskella.

Monien vaiheiden jälkeen paikka järjestyi. Hän pääsi kouluun n. 30 km:n päässä olevaan sisäoppilaitokseen, Oshigambo High Schooliin. Oli jännittävää, kun ensimmäisenä aamuna ajoimme hänet koululle. Olimme hiukan myöhässä, eikä koulun pihalla ollut juuri ketään enää. Kävimme kansliassa tiedustelemassa, että missähän olisi se luokkahuone, jonne Marian kuului mennä. Se osoitettiin meille ja menimme molemmat luokkahuoneeseen, joka oli jo täynnä samanikäisiä tyttöjä ja poikia. Opettaja ei ollut vielä tullut luokkaan. Oppilaat tervehtivät meitä ja osoittivat kohteliaasti pulpettia, johon Maria voisi istua. Uskon, että hekin olivat hiukan jännittyneitä, olihan tämä myös heille uusi ja erilainen koulu.

Tyttöjen asuntola on aivan koulun vieressä. Pieneen huoneeseen on mahdutettu viisi kerrossänkyä ja jokaiselle tytölle on omat teräksiset kaapit, joissa pitää vaatteet, kirjat ja muut tarvikkeet. Hostelliemäntä osoitti Marialle oman vuoteen ja kaapin. Vuoteessa oli risainen patja, joka oli ollut jo monen tytön patjana vuosien ajan. Se oli niin surullinen näky, että oli pakko kysyä hostelin emännältä, että eikö löydy parempaa. ”Rehtorilta jos käy kysymässä, niin voi saada uuden”. Kävimme kysymässä ja saimme ihan uuden patjan.

Marialle on nyt avautunut aivan uusi maailma. Ei ole enää pieniä lapsia, joista huolehtia, on ainoastaan hän itse ja opiskelu, joka on nyt tärkeää. Herra siunaa Mariaa ja auta häntä menestymään opinnoissa.

Nuoria suomalaisia Oniipassa

Maanantai 10.1.2011

Vk 2

Marko ja Sofia, Suomen Lähetysseuran harjoittelijat saapuivat meidän ”kultaisella kombilla” Windhoekista. Odotimme ennen kaikkea autoa, jonka jätimme huoltoon itsenäisyyspäivän paikkeilla. Auton lisäksi saimme kuitenkin kaksi mukavaa nuorta piristämään tämän työviikon alkua ja helpottamaan työpaineitamme. Sofian ohjasimme perhetyön parissa työskentelevän Eeva-Liisa Shitundenin avuksi opettamaan hänelle ATK-taitoja. Marko taas tuli rakennushommiin. Viikko alkoi hänellä aidan teossa. Sairaalan vanhin rakennus, A-talo, saa siis tällä viikolla ympärilleen aidan. Aita täällä Ambomaalla on tärkeä asia. Asumukset erotetaan aina aidalla ja aitauksien sisälläkin on vielä aitoja erottamassa asumuksen eri osia toisistaan.

Keskiviikkona saimme lisää suomalaisia, Martin ja Ilkan Tampereelta. Martti tuli toistamiseen kuuden viikon työjaksolle. Miehellä jäi ensimmäisellä kerralla sydän sykkimään tänne Ambomaalle. Ilkalle, lähes kuusikymppiselle maailmanmatkaajalle tämä oli ensimmäinen kerta Afrikan mantereella. Miehet tulivat tänne peruskorjaamaan sairaalan kappelia, jonka rahoittaa eräs yksityishenkilö ja Tampereen tuomiokirkkoseurakunta. Peruskorjaustyöt aloitettiinkin heti seuraavana päivänä paikallisten työkavereiden, Danielin ja Andreaksen, kanssa.

Jyväskyläläinen Korhosen Ville aloitti työt torstaina sairaalalla. Hän on sähköasentaja ja tekee työtään vapaaehtoisena. Hän asuu isänsä luona Ondangwassa. Hänen isänsä Hannu Korhonen on toiminut rakentajana Namibiassa lähes kaksikymmentä vuotta.

Torstai-iltana saapui lisää nuoria suomalaisia. Jukka ja Anne tulivat harjoittelemaan sairaalan kirurgiselle osastolle. Heidi erityisopettajana tuli viettämään valmistumisensa jälkeistä lomaa ja samalla tutustumaan paikallisiin kouluoloihin ja opetukseen.

Viikko oli tavallista vilkkaampi. Viikko päätettiin kuitenkin rauhallisesti osallistumalla sairaalan kirkon jumalanpalvelukseen. Jumalanpalvelus oli myös normaalia vauhdikkaampi. Siellä esiintyi Tupanduleni-kuoro, Lainan pyhäkoululapset, meidän työntekijämme Daniel yhdessä sairaalan apteekin työntekijän kanssa. Jumalanpalvelukseen osallistui myös Namibian oikeusministeri. Hän tuli tilaisuuteen yksityishenkilönä ja haki siunausta kevätkauden työjaksolle. Jotenkin olen sanaton tästä vierailusta. Osaisimmepa mekin hakea yhtä aidosti voimaa ja siunausta omille työjaksoillemme.

Seinien saveaminen

Maanantai 3.1.2011

Vk 1

Lähetysseuran vierastalon ulkoseinä on täynnä reikiä. Termiitit ovat tehneet tuhoa kaivamalla käytäviä saviseinän sisään. Sisäseinät puolestaan olivat murtuneet paikka paikoin katolta vuotaneen veden tai kolhimisen aiheuttamana. Tiedustelimme, löytyykö ketään, joka osaa seinien saveamisen.

Vierastalojen hoitaja, meme Aina tiesi, että kylällä asuu mies, Katanga Eriksson, joka osaa korjata savirakennuksia. Hän on saanut oppinsa Namibian pitkäaikaiselta rakentajalta, Raimo Holopaiselta. Korvauksesta sovittuamme, Katanga vastaanotti työtarjouksen ja yhdessä Jarmon kanssa he lähtivät kaivamaan oikeanlaista hiekkaa ja savea. Katanga tiesi, mistä sitä löytyy. Rautakaupasta haettiin vielä sidosainetta hiekan ja saven sekoitukseen.

Valmista seosta Katanga sitten alkoi kirjaimellisesti heittää pitkin seiniä ja tasoittaa sitä paljaalla kädellään. Mitään apuvälineitä ei tarvittu. Kaikki savi ei tietenkään pysynyt seinässä vaan sitä tippui lattialle ja betonikäytävälle aiheuttaen aikamoisen sotkun. Siitä ei meme Aina tykännyt. Hän lähetti minulle tekstiviestin ja pyysi tulla katsomaan heti minkälaista sotkua savimiehemme sai aikaan. Rapatessa roiskuu, ei mahda mitään, mutta pienellä lisäavulla saatiin paikat puhdistettua. Seinistä tuli hyvät.

Pihatöitä

Torstai 30.12.2010

Vk 52

Joulu on ohi ja palaamme arkeen. Sateet ja kesä ovat saaneet heinän pihoilla kasvamaan. Pihanhoitajamme tehtävä on kuokkia kaikki heinä irti ja haravoida se pois. Ihmettelimme tuota kun puolitoista vuotta sitten tulimme tänne. Ihmettelimme, että miksi heinä hakataan pois, sillä Suomessahan pihoilla halutaan olevan ruohomatto. Syy heinänpoistoon selvisi. Käärmeet. Pitkässä ruohossa on käärmeillä hyvä piileksiä ja lyhyessäkään ruohossa ei sen olemassaoloa välttämättä huomaa. Hiekkamaa puolestaan paljastaa käärmeen.

Onneksi emme ole montaakaan käärmettä kohdanneet. Roskakasaa polttaessa ja kasaa möyhentäessä sen alta luikerteli pari käärmettä. Ei tosin mitään kookkaita kuristaja käärmeitä, vaan parin sormen vahvuisia, joita ei ymmärtänyt edes pelätä.

Olemme nyt tottuneet pihaan, joka on hiekalla. Se on siisti, mutta jatkuvasti sitä joutuu kuokkimaan, ettei heinä saa valtaa. Olemme kiitollisia pihanhoitajallemme, joka polttavassa auringonpaahteessa jaksaa kuokkia ja haravoida.

Joulun aikaa

Sunnuntai 26.12.2010

Vk 51

Olin ajatellut, että joulu lähetyskentällä ei olisi kiireinen, niin kuin Suomen joulut pakkaavat aina olemaan. Olin väärässä. Samanlaista kaupassa juoksemista ja lahjojen ja ruokatarvikkeiden ostoa se on täälläkin. Kaupoissa soi joulumusiikki ja kassaneidit naputtelevat kassojaan tonttulakit päässään.

Olimme paikallisessa marketissa. Väentungos oli lähes ahdistava, eteneminen kärryn kanssa tuntui mahdottomalta. Hikoilimme ja jonotimme kuuman pullatiskin luona. Lopulta saimme ostettua, mitä tarvitsimme, eli täytekakkuja ja joululahjat työntekijöillemme.  Miksei näitäkin lahjoja olisi voinut hankkia jo kuukausi sitten? Aina sama juttu ja samat päätökset; ensi vuonna aletaan jouluostamiset ajoissa.

Kokoonnuimme toimistollemme yhteiseen kahvihetkeen työntekijöidemme kanssa. Jarmo puhui ja kiitti jokaista työntekijäämme hyvästä työpanoksesta ja toivotti heille siunattua ja rauhallista joulua. Söimme kakkua ja joimme kahvia ja limsaa ja lopuksi jaoimme joululahjat. Työntekijät lähtivät kiitollisina koteihinsa. Heillä alkaa kesäloma!

Jouluaattona istuimme ytäviemme kanssa Lähetyksen vierastalolla. Pöydillä oli punaiset liinat ja kynttilät. Radiosta soi joulumusiikki. Miehet grillasivat pihalla lihaa ja naiset lämmittävät laatikoita ja keittävät riisipuuroa ja soppaa. Meitä oli 18 henkilöä yhteisellä jouluaterialla. Jouluevankeliumi luettiin dongan- ja englanninkielellä ja ”Jouluyö, juhlayön” jokainen lauloi omalla kielellään. Naapurin pappi siunasi ruuan ja meidät kaikki. On joulu.

Ompelukone

Maanantai 13.12.2010

Vk 50

Ompeleminen on hauskaa, muta vaatii ei-ammattilaiselta melkoisen inspiraation päästä alkuun. Sellainen iski minuun joulun alla. Olin jollain Windhoekin matkallamme hankkinut erilaisia kankaita ja innostuin päällystämään kotonamme ja vierastaloilla olevia korituoleja. Löysin varastosta vanhaa ja tosi paksua vaahtomuovia, jonka sain saksilla nirhaamalla halkaistua sopivan paksuiseksi. Muotoilin ne oikean mallisiksi, istuimiin ja selkänojiin sopiviksi ja päällystin afrikkalaiskuosisella kankaalla. Pöydille ompelin punaiset joululiinat.

Ompelukone, joka on käytössämme, on sähkökäyttöinen Singer. Se löytyi vierastalojen varastosta. Se ei ole mikään superhyper-kone, mutta pienen korjauksen, puhdistuksen ja öljyämisen jälkeen se toimii. En tiedä, kuka koneen on tänne aikanaan hankkinut, mutta olemme hänelle suuresti kiitollisia.

Samalla inspiraatiolla ompelin kolme valkoista enkelipukua joulukuvaelmiin pyhäkouluaisten käyttöön. Sovittaessani pukua mustan kirkassilmäisen Vivianin ylle, näin hänessä pienen enkelin, sellaisen enkelin, joka ilmoitti Oniipan pikkupaimenille, että ”älkää peljätkö, teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra”.

Itsenäisyyspäivä

Maanantai 6.12.2010

Vk 49

Itsenäinen Suomi on kiitokseni aihe tänään. Onko itsestään selvää, että pieni Suomi saa juhlia itsenäisyyttään jo 93. kerran? Se oli meidän isovanhempien ja vanhempiemme ansiota – kuulee sanottavan. Niin ajattelen minäkin. Uskon kuitenkin siihen, että heidän suojanaan oli Jumalan, kaikkivaltiaan tahto. Olimme rukoilevaa kansaa ja Jumala kuuli meidän rukouksemme. Täällä Namibiassa saimme olla jo toistamiseen juhlimassa itsenäisyyspäiväämme, Suomen Namibian asianhoitajan järjestämässä tilaisuudessa. Sinne oli kutsuttu Namibiassa asuvia suomalaisia, Namibian korkeinta johtoa sekä Namibiassa toimivien suurlähetystöjen edustajia. Maamme–laulu oli mahtava itsenäisyytemme julistus tuossa tilaisuudessa. Arvomaailmamme on muuttunut näinä itsenäisyytemme vuosina valtavasti – jopa huolestuttavassa määrin. Meistä on kasvanut itsenäisiä, mutta samalla myös itsekkäitä kansalaisia. Kaikki on hyvin, jos vain minulla on kylliksi. Tämä tulee esille palkkaneuvotteluissa ja johtajien optiojärjestelyissä. Voisiko ajatella, että jakaisimme työtä ja ansaittua rahaa myös 300000 työttömälle ja ottaisimme heidän aseman esiin neuvotteluissa.  Olemme myös janoinen kansa ja vain olutseura tekee sinusta hyväksytyn yhteisöjäsenen, muut ovat nipottajia. Yksilönvapauden perusteella uskovat halutaan hiljentää. Siksi kysynkin: olemmeko me itsenäisessä Suomessa vaihtamassa yksilön itsenäisyyden pelkäksi itsekkyydeksi? Ovatko meille Raamatusta esiin nousevat ihmistä suojelevat arvot yhdentekeviä? Onko meillä asiat niin hyvin että emme tarvitse enää rukousta, emmekä Jumalan sanaa? Namibia on ollut nyt itsenäinen 20 vuotta. Täälläkin ollaan itsekkäitä, sillä n. 10 % väestöstä omistaa Namibian ja joka toinen on työtön. Perustoimeentulo on heikko. Kapakoita on vierivieressä. Täällä tarvitaan kaikkivaltiasta Jumalaa, pienen ihmisen armahtajaa. Tämä kansa rukoilee vielä ja siksi Namibiakin sai itsenäisyytensä reilut 20 vuotta sitten.

Kolme orpoa lasta

Maanantai 29.11.2010

Vk 47

Käydessäni sairaalan lastenosastolla olen tutustunut siellä kolmeen aivan ihanaan lapseen. He ovat sisaruksia, kaksi tyttöä ja yksi poika. Nuorimmaisella, kuusivuotiaalla ja hänen kahdeksanvuotiaalla veljellään on ns. kyttyräselkä, joten he ovat kooltaan pienikasvuisia. Vanhin lapsista on 12 -vuotinen tyttö. He ovat orpoja. Kukaan heistä ei ole käynyt koulua, joten he eivät myöskään puhu englantia. Olenkin harmitellut sitä, kun en osaa kommunikoida heidän kanssaan.

Olen muutaman kerran nähnyt vanhimman lapsista salaa itkevän. Olen mennyt hänen luokseen ja kysynyt, miksi hän itkee. Vastausta en tiedä, se jää vaan arvailujen varaan, ehkä ikävä äitiä, tai isää, tai joku toinen lapsista on ollut ilkeä, tai muuten vaan paha mieli. Kiedon käteni hänen ympärilleen ja pidän häntä lähelläni. Minuakin itkettää.

Nähdessäni heidän kulkevan sairaalan asuissa, kysyin hoitajalta, että eikö heillä ole muita vaatteita. ”Ei ole”. Tarkistin vielä, että onko soveliasta, jos ostan heille vaatteet. Kyllä se sopii, sanoi hoitaja. Lähdin oikopäätä kauppaan ja ostin tytöille kauniit, kirkkaan väriset mekot ja pojalle t-paidan ja shortsit. Ne saatuaan poika osoitti jalkojaan, että haluaisi vielä kengät. Onneksi minulla oli laukussani, Suomesta, Ikealta jäänyt paperinen mittanauha. Sillä mittasin kaikkien kolmen jalkaterän pituudet kantapäästä isovarpaan kärkeen ja sillä tavalla sain ostettua oikeankokoiset kengät. Ja voi, sitä esitystä, kun kaikki kolme kulkivat uusissa asuissaan, pää kenossa ja suupielet ujossa hymyssä.